Muisto saattaa hyvinkin olla ainoa kuolemattomuuden muoto. Jos ihmiselle on tärkeää, että hänen muistonsa säilyy pitkään, ehkä jopa loputtomiin, häntä voisi neuvoa kirjoittamaan pelkästään nettiin. Paperimuotoinen julkaiseminen pitää kaiketi lopettaa hyvän sään aikana. Mutta on niitä onneksi, sanoisin, sellaisiakin ihmisiä, jotka varsin eettisesti tahtovat poistua maailmasta niin, että muistijäljet seuraavat perässä kadotukseen tuota pikaa tai kohtuulliseksi katsottavassa ajassa. Mutta miten voisi välttyä joutumasta sukututkijoiden objektiksi? - He kun terapoivat egotistisesti tai eettisesti (jommin kummin) itseään tutkimalla sukua.
'Huono kuolemattomuus' tarkoitti parisen vuosisataa sitten käydyssä keskustelussa, jota seurasin, uskoa tai pelkoa siitä, että ihminen joutuu kuoltuaan seuraamaan alakuloisena ja jotenkin dementoituneena oliona maailman menoa ymmärtämättä sen päälle. Katsotaan, miten käy, sikäli kuin voidaan.
'Huono kuolemattomuus' tarkoitti parisen vuosisataa sitten käydyssä keskustelussa, jota seurasin, uskoa tai pelkoa siitä, että ihminen joutuu kuoltuaan seuraamaan alakuloisena ja jotenkin dementoituneena oliona maailman menoa ymmärtämättä sen päälle. Katsotaan, miten käy, sikäli kuin voidaan.
2 kommenttia:
Mielestäni on mieltäkiehtovaa ajatella, että lapsikuolleisuuden ollessa 50 % ja ruttojen sekä sotien ym. vitsauksien riehuessa KAIKKI meidän esivanhempamme apinoista alkaen ovat eläneet aikuis- eli sukukypsyysikään.
Vapaasti voi kehitellä, keitä nuo tyypit olivat. Dokumentteja tai muistoja ei ole. Ns. jumalan kannattaa olla dementikko tai sitten hänen muistinsa on pahasti ylikuormittuneen sekava.
Kun hätä saavuttaa valtavat mittasuhteet, ja sielut, jotka ovat muuttuneet rintamaksi, pelkistyvät ja avaavat salassa pysyneet puolensa, silloin tulevat ihmisen käytöksen eri variaatiot näkyviin! Hätä ja urheus, ahdistunut sydän ja yhteenpurrut hampaat, väkinäinen nauru, avuton itku, suora ryhti, masennus, mehekkyys ja pelkuruus. En tiedä, kuinka pitkiä muutamat päivät tai muutamat viikot ovat silloin, kun ihminen on kuollut, en tiedä kuulivatko he ylistyksen tai moitteen, kuinka kauan tai milloin, mutta uskon, ettäsillä, joka on astunut ikuisuuteen missä tahansa sodassa, olisi paljon kerrottavaa maallisen elämänsä viimeisten hetkiensä raskaudesta ja kuolemansa tuskasta. Ihminen voi aina kääntyä vapisten pois ja siunata sitä, ettei hän ollut siellä, tai kirota niitä, joiden syytä tapahtunut hänen mielestään oli. Jos joku aikoisi perustaa vihalle muistomerkin, hänen olisi syytä muistaa, että syyllisyys on aina lähtöisin ihmismielen vajavuudesta, ja jos se taas on tarkoitettu yksinkertaisen rakkauden muistomerkiksi, hänen olisi syytä jättää se kultaamatta!
Lähetä kommentti